Joo eli tän päivän vois pyyhkii kokonaan pois. Tuli vedettyy kaikkee väärää tänäänkin kurkusta alas, että ei oo ihme, jos paino on noussut. Huh huh. Tää ei voi jatkuu näin. Ahmimiskohtaus johtui täänän siitä, että kerkes tulee ihan liian kova nälkä ja sit lopun tietääkin.
No jos sitä ottais jonkun uuden metodin käyttöön. Voisin kokeilla tavoitetikapuiden tekemistä. Kirjoittaisin jokaiselle askeleelle oman tavoitepainon. Sit voisin mennä askel askeleelta eteenpäin ajatuksissa ja miettiä miltä tuntuisi olla sillä kyseisellä askeleella. Mitä sanoisin itselleni, miltä musta tuntuis, miltä näyttäisin. Kirjaisin kaikki ylös siihen kohtaan. Sitku olisin tavoitteen saavuttanut, voisin pohtia, että tuntuuko muutos tosiaan siltä vai onko muutos vielä kuviteltuakin hienompaa. Kirjaisin myös sen ylös. Jokaiselle askeleelle voisin laittaa itselleni palkinnon ja viimeisellä askeleella olisi tietysti se kaikista hienoin ja upein palkinto.
Palkintoideoita tarttis vaan keksii. Hemmottelu toimii aina, teatteriesitys vois olla yksi, uusi seinäkello myös ja ehkä voisin jopa viimeisenä palkintona luvata itselleni uuden telkkarin. Jos tavoite olisi saada joka askeleella 5 kiloa pudotettua ja yhteensä 60 kiloa, niin portaita/palkkioita tarvittaisiin 12 kappaletta. Mitä muuta mä keksin palkkioiks? Shoppailureissu puolessa välissä tikkaita, koru, toinen hemmottelu ja mitä vielä? Ehkä jään pohtimaan ja mietin viikonlopun yli. Jos tikkaat olisi tehty ensi viikon maanantaiksi ja silloin aloittaisi. Katsotaan toimiiko tällainen kikka alkuunkaan 
Avainsanat: elämä, laihdutus, muutos
Kyllä se niin vaan on, että laihduttaminen tai ns. elämäntapamuutos on kyllä kokopäivähommaa. Kokoajan aivot raksuttaa mitä pitäis syödä ja kuinka paljon ja sit kuiteski työpäivän aikana mikään ei mee niinku suunnitteli. Eihän sitä kakkua ole pakko syödä, muttakun on asiakkaan synttärit ja asiakas itse paikalla, niin ei kehtaa kieltäytyä. No onnistuin ottamaan ihan pienen palan. Seuraavan asiakkaan luona oli keksejä tarjolla ja leipääkin oli tehty, enkä kehdannut kieltäytyä, kun toinen tarjoaa. No ei siinäkään mitään, kun pienissä määrissä pysyy. Huono homma onkin siinä, että päivän ruokavalio koostuu melkein kokonaan hiilareista, eikä proteiinia tule juuri lainkaan. Näin ollen ei painokaan tahdo pudota. Tai näin olen vuosien mittaan saanut ymmärtää
Olen miettinyt sitä, että vaikka itsetuntoni on heikko ja häpeän omaa ulkomuotoani vapaa-ajallani, niin töissä sitä ei huomaa. Tapaan uusia ihmisiä töissäni paljon, enkä edes mieti ulkomuotoani. Tuon itsevarmuuden haluaisin saada esiin myös vapaa-ajan minäni kohdalla, mutta miten. Voinko opetella uuden vapaa-ajan roolin, mikä on itsevarma, iloinen eikä mieti mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat. Voiko oppia feikkaamaan hyvää itsetuntoa ja jos feikkaa hyvää itsetuntoa tarpeeksi kauan, niin muuttuuko se lopulta aidoksi.
Avainsanat: elämä, itsetunto, laihdutus, minäkuva, muutos
Kuulin tänään kuinka yhtä ala-asteikäistä tyttöä oli kouluterveydenhoitaja kehoittanut vähentämään herkkujen syöntiä. Tyttö oli kuulemma 8 kiloa ylipainoinen painoindeksien mukaan. En voi ymmärtää mikä hemmetti niitä kouluterveydenhoitajia riivaa. Jos lapsi on vielä kasvuiässä, niin miksi sitä painoindeksiä pitää tuijottaa niin orjallisesti. Itsetunto-ongelmia tuollainen vain aiheuttaa. Eikö voisi hienovaraisemmin asiaa käydä läpi ja jakaa vain tietoutta siitä millainen ravinto on hyväksi, ilman että kehoitetaan sen enempää alkaa laihduttamaan. Eipä ole siis asiat tämän suhteen muuttuneet juuri lainkaan vajaassa 20 vuodessa. Ikävä juttu.
Itse olen tänään aloittanut operaation läskin karkoituksen. Painoin aamulla 121, 5 kiloa. Voin kertoa, etten ole ikinä ennen näin paljon painanut ja toivottavasti en enää ikinä painakkaan. Tavoitteeni on päästä takaisin yläaste aikaiseen painooni, jolloin olin edes hieman tyytyväinen ulkonäkööni. Painoin tuolloin 69 kiloa ja niitä kuvia katsellessani, voin todeta olleeni kaunis. Olkoon se siis tavoitteeni.
Ensimmäinen askel kohti painoani on se, että alan syöään paremmin. Olen ennenkin onnistunut pudottamaan painoani yli 10 kiloa muuttamalla vain ruokavaliotani lautasmallin mukaiseksi. Joten päätin tänään tehdä kasvissosekeiton. Hieman chiliä ja valkosipulia, niin jo kasviksetkin maistuvat hyvälle.
Avainsanat: elämä, itsetunto, laihdutus, minäkuva, muutos
Seuraavaksi aion tehdä sen mistä aina varoitetaan, kun jotain julkista tekstiä tai puhetta kirjoitetaan, eli aion pahoitella. Pahoittelen kaikkia kirjoitusvirheitä joita tulen tekemään, sillä en ole mikään mestari kieliopissa. Myös sitä pahoittelen, että olen tulevaisuudessa todennäköisesti maailman laiskin blogaaja, mikäli päiväkirjojen kirjoittamisesta jotain voi päätellä. Aloitan aina innolla kaiken uuden, mutta kiinnostus lopahtaa nopeasti. Päätin kuitenkin aloittaa kirjoittamaan blogia, sillä haluan nähdä saanko elämässäni muutoksia aikaiseksi, kun teen sen osittain julkisesti. Anonyymisti tosin, mutta kuitenkin. Blogi on siis ennen kaikkea itseäni varten, mutta jos siitä joku muu saa jotain irti, niin hyvä niin.
Seuraavaksi tulee vuodatus, mikä ei varmaankaan ole ollenkaan mukavaa luettavaa, mutta antaa mielikuvan siitä tilanteesta mistä nyt lähden liikkeelle.
En tiedä onko se sitten se kuuluisa biologinen kello vai mikä lie 30 kriisi, mikä on saanut aikaan sen, että olen lopen kyllästynyt olemaan tällainen kuin olen. Olen nimittäin hyvin itsekriittinen ihminen, sairaalloisen ylipainoinen ja yksinäinen. Yksin en ole, sillä ympärilläni on paljon hyviä tyyppejä ja ihania ystäviä sekä perhettä, mutta koen silti olevani yksinäinen. Haluan rakastua, hullaantua, tuntea niitä perhosia mahanpojassa ja haluan saada myös vastakaikua tunteilleni.
Ongelma on vain siinä, että olen liian arka ottamaan sitä riskiä, että tulen torjutuksi. Itseinhoni on aiheuttanut sen, että pidän itseäni rumana ja vastenmielisenä. Tähän vaikuttaa suuri ylipainoni, josta eroon pääseminen on vaikeaa, sillä en omista itsehillintää silloin kun ahmimiskohtaus yllättää. Ruoka on minunkin lohduttajani, seuraneitini, ilonjakajani ja turvaverkkoni. Olen tunnesyöppö. Syön tylsyyteen, iloon ja suruun sekä ahdistukseen.
Ylipaino on siitä ikävä kaveri, että se nakertaa itsetuntoa äärettömän tehokkaasti. On tilanteita joissa koen pakokauhun tunteita ja suurta häpeää. Esimerkiksi en kehtaa tai uskalla tehdä jotain, jos huomaan olevani paikan suurikokoisin. Kuntosalille en kehtaa mennä, kun vääjäämättä ajattelen muiden ajattelevan, että mitä tuokin läski tänne tulee meidän muiden jumppatuokiota pilaamaan, eikö se ymmärrä kuinka oksettavia sen löllyvät läskit ovat. Sama juttu, jos menen lenkille, niin ajattelen jokaisen ohiajavan autoilijan ajattelevan, että onpa siinä läski ihminen, mitä sekin yrittää tuolla lenkkipolulla taapertaa.
Ajatus iskee myös joka kerta yökerhossa tai baarissa. Jos en ole täysin tuubassa, niin en kehtaa mennä tanssilattialle tai vaeltaa ihmisten seassa, sillä pelkään ihmisten ajattelevan, etten saisi olla siellä muiden joukossa. Valitsen usein nurkkapöydän ja istun siinä koko illan tai sitten en mene baariin ollenkaan. Internetissä en uskalla laittaa kuvaani deittisivuille, kun pelkään muiden tuomiota. Sokkotreffit ovat suuri ”ei” sillä silloin toinen ei ainakaan osaa varautua siihen, millainen valas häntä odottaa. Jos totta puhutaan, niin en ole ollut pariin vuoteen yksilläkään treffeillä. Koita tässä sitten tutustua uusiin ihmisiin tai laihduttaa, kun mihinkään et pysty menemään.
Itsetutkiskelua on tullut harjoiteltua sen verran, että tiedän miksi ajattelen niin kuin ajattelen. Ala-asteella murrosikäni alkoi aikaisemmin kuin muiden tyttöjen. Olin painoindeksiltäni normaalipainoisen ylärajalla, mutta NORMAALIPAINOINEN. No kouluterveydenhoitaja alkoi kuitenkin puhua siitä, miten olisi hyvä laihduttaa jättämällä herkkujen syönti pois. Olin tällöin 12-vuotias, enkä ollut kertaakaan aikaisemmin pitänyt itseäni lihavana. Tämän jälkeen olin kuitenkin aina itsestäni sitä mieltä, että olen lihava.
Muiden suosiosta ja hyvän maineen ylläpitämisestä tuli pienehkö pakkomielle. Olin oppilaskunnan puheenjohtaja, pesäpallojaoston puheenjohtaja, tukioppilas ja muutenkin kaikin puolin luotettava kaveri. En halunnut joutua juorujen kohteeksi tai tulla kiusatuksi, kuten veljeni. Samalla kuitenkin kaipasin huomiota ja koin omanlaista pakkomieltä omasta ulkonäöstäni ja nousevasta painostani.
Anorektikoksi minusta ei ollut, sillä rakastin jo tuolloin herkkuja ja ruokaa. Bulimiaan en kyennyt, sillä en halunnut haaskata ruokaa ja siihen mennyttä rahaa, oksentamalla niitä pois. Ahmin kuitenkin ihan samalla tavalla kuin bulimiaa sairastavat henkilöt eli paino nousi liikunnasta huolimatta.
Itsetuntoani romuttivat myös epäonnistuneet seksiaktit, joita ei ollut paljon. Joka kerta tulin aremmaksi ja aremmaksi. Pistin epäonnistumiset ulkonäöstäni johtuviksi. Näin jälkeenpäin voisin armahtaa itseni, sillä kumppanit olivat enemmän tai vähemmän alkoholia ottaneita ja olinhan itsekin hyvin kokematon ja siksi sähläilyn olisi pitänyt olla ihan ymmärrettävää. Tässä kapulaa rattaisiin heittää kuitenkin liika itsekriittisyyteni ja se kuinka hyvin osaan itseäni asioista syyllistää. Eli muutamista tapauksista en ole vieläkään päässyt yli ja joka kerta voisin vajota maan alle, kun niihin tyyppeihin jossain törmään.
Viimeinen pisara tällä saralla oli se, kun olin 19 vuotias ja yksi kolmekymppinen mies sai ylipuhuttua minut toisen ihmisen luokse käymään. Olin naiivi ja luulin, että tarkoitus oli vain pussailla, sillä en yhdenillan juttuja koskaan harrastanut. No kävi kuitenkin niin, että harrastimme seksiä, vaikken olisi halunnut, mutta en kehdannut kieltää enää siinä vaiheessa, kun tajusin missä mennään. Ei siinä vielä mitään, olisin siitäkin päässyt yli, mutta mies ei käyttänyt kondomia. Periaatteeni oli aina ollut, että ilman kondomia en seksiä harrasta ja siksi asia harmitti suunnattomasti.
Muutaman viikon päästä tapauksesta tajusin, ettei kaikki ole kunnossa ja kävin gynekologilla. Siellä todettiin, että olin saanut kondylooman. Mikä häpeä! Syytin itseäni ja typeryyttäni tartunnan vuoksi. Lisäksi olin sen ehtinyt mahdollisesti tartuttamaan tietämättäni jo toiseenkin, kun kännissä seksin harrastaminen ei onnistunut ekalla yrittämällä ja kun yritimme toisen kerran, niin mies ei ollutkaan laittanut kondomia paikoilleen. En kehdannut miehelle ilmoittaa mahdollisesta tartunnasta suuren häpeän ja maineeni menettämisen pelossa. Tyhmää ja vastuuntunnotonta jälkeenpäin ajateltuna, mutta enpä ole sen koommin seksiä harrastanut. Kaiketi se on ollut itselleni asettama rangaistus kertomatta jättämisestä.
Pistän myös lihomisen osittain näiden tapahtumien piikkiin. Lisäksi viiden vuoden jälkeen en kehdannut enää kertoa, etten ole harrastanut seksiä tai deittaillut ketään 5 vuoteen ja aloin paisua entisestään. Jälkeenpäin ajatellen rakensin siis suojamuuria ja erittäin tehokasta sellaista. Ei ole ollut kiinnostuneita ihmisiä ympärillä ainuttakaan ja lakkasin käymästä baareista, kun huomasin, ettei kukaan kiinnostunut. Eli oravanpyörä oli syntynyt sillä olisin kaivannut huomiota, kumppania ja rakkautta, mutta en uskaltanut antaa itselleni mahdollisuutta, joten luovutin.
7 vuotta olen tätä nyt sietänyt ja kokenut ristiriitaisia tunteita. ja pettymyksiä itseni suhteen. Olen yrittänyt laihduttaa, jotta olisin viehkeämpi, mutta huomiota saadessani pelästyn ja lihon takaisin. Pelkään läheisyyttä ja epäonnistumisia, mutta silti kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä. Psykologi jonka luona kävin muutaman kerran juttelemassa, oli sitä mieltä, että olen antanut itselleni liian ankaran tuomion menneisyyteni vuoksi ja hänen mielestään olen rangaistukseni kärsinyt.
Haluan päästä asioista yli, saada painoni pudotettua ja alkaa taas treffailemaan uusia ihmisiä. En halua kokea pakokauhua ihmisten joukossa ollessani ja pettyä itseeni aina uudelleen ja uudelleen. En enää. Haluan elää tavallista elämää, jonka olen ansainnut.
Tästä alkaa siis taisteluni uudenlaisen elämän puolesta. Haluan päästä seinäruususta oman elämäni sankariksi.
Avainsanat: elämä, itsetunto, laihdutus, minäkuva, muutos
