Seuraavaksi aion tehdä sen mistä aina varoitetaan, kun jotain julkista tekstiä tai puhetta kirjoitetaan, eli aion pahoitella. Pahoittelen kaikkia kirjoitusvirheitä joita tulen tekemään, sillä en ole mikään mestari kieliopissa. Myös sitä pahoittelen, että olen tulevaisuudessa todennäköisesti maailman laiskin blogaaja, mikäli päiväkirjojen kirjoittamisesta jotain voi päätellä. Aloitan aina innolla kaiken uuden, mutta kiinnostus lopahtaa nopeasti. Päätin kuitenkin aloittaa kirjoittamaan blogia, sillä haluan nähdä saanko elämässäni muutoksia aikaiseksi, kun teen sen osittain julkisesti. Anonyymisti tosin, mutta kuitenkin. Blogi on siis ennen kaikkea itseäni varten, mutta jos siitä joku muu saa jotain irti, niin hyvä niin.
Seuraavaksi tulee vuodatus, mikä ei varmaankaan ole ollenkaan mukavaa luettavaa, mutta antaa mielikuvan siitä tilanteesta mistä nyt lähden liikkeelle.
En tiedä onko se sitten se kuuluisa biologinen kello vai mikä lie 30 kriisi, mikä on saanut aikaan sen, että olen lopen kyllästynyt olemaan tällainen kuin olen. Olen nimittäin hyvin itsekriittinen ihminen, sairaalloisen ylipainoinen ja yksinäinen. Yksin en ole, sillä ympärilläni on paljon hyviä tyyppejä ja ihania ystäviä sekä perhettä, mutta koen silti olevani yksinäinen. Haluan rakastua, hullaantua, tuntea niitä perhosia mahanpojassa ja haluan saada myös vastakaikua tunteilleni.
Ongelma on vain siinä, että olen liian arka ottamaan sitä riskiä, että tulen torjutuksi. Itseinhoni on aiheuttanut sen, että pidän itseäni rumana ja vastenmielisenä. Tähän vaikuttaa suuri ylipainoni, josta eroon pääseminen on vaikeaa, sillä en omista itsehillintää silloin kun ahmimiskohtaus yllättää. Ruoka on minunkin lohduttajani, seuraneitini, ilonjakajani ja turvaverkkoni. Olen tunnesyöppö. Syön tylsyyteen, iloon ja suruun sekä ahdistukseen.
Ylipaino on siitä ikävä kaveri, että se nakertaa itsetuntoa äärettömän tehokkaasti. On tilanteita joissa koen pakokauhun tunteita ja suurta häpeää. Esimerkiksi en kehtaa tai uskalla tehdä jotain, jos huomaan olevani paikan suurikokoisin. Kuntosalille en kehtaa mennä, kun vääjäämättä ajattelen muiden ajattelevan, että mitä tuokin läski tänne tulee meidän muiden jumppatuokiota pilaamaan, eikö se ymmärrä kuinka oksettavia sen löllyvät läskit ovat. Sama juttu, jos menen lenkille, niin ajattelen jokaisen ohiajavan autoilijan ajattelevan, että onpa siinä läski ihminen, mitä sekin yrittää tuolla lenkkipolulla taapertaa.
Ajatus iskee myös joka kerta yökerhossa tai baarissa. Jos en ole täysin tuubassa, niin en kehtaa mennä tanssilattialle tai vaeltaa ihmisten seassa, sillä pelkään ihmisten ajattelevan, etten saisi olla siellä muiden joukossa. Valitsen usein nurkkapöydän ja istun siinä koko illan tai sitten en mene baariin ollenkaan. Internetissä en uskalla laittaa kuvaani deittisivuille, kun pelkään muiden tuomiota. Sokkotreffit ovat suuri ”ei” sillä silloin toinen ei ainakaan osaa varautua siihen, millainen valas häntä odottaa. Jos totta puhutaan, niin en ole ollut pariin vuoteen yksilläkään treffeillä. Koita tässä sitten tutustua uusiin ihmisiin tai laihduttaa, kun mihinkään et pysty menemään.
Itsetutkiskelua on tullut harjoiteltua sen verran, että tiedän miksi ajattelen niin kuin ajattelen. Ala-asteella murrosikäni alkoi aikaisemmin kuin muiden tyttöjen. Olin painoindeksiltäni normaalipainoisen ylärajalla, mutta NORMAALIPAINOINEN. No kouluterveydenhoitaja alkoi kuitenkin puhua siitä, miten olisi hyvä laihduttaa jättämällä herkkujen syönti pois. Olin tällöin 12-vuotias, enkä ollut kertaakaan aikaisemmin pitänyt itseäni lihavana. Tämän jälkeen olin kuitenkin aina itsestäni sitä mieltä, että olen lihava.
Muiden suosiosta ja hyvän maineen ylläpitämisestä tuli pienehkö pakkomielle. Olin oppilaskunnan puheenjohtaja, pesäpallojaoston puheenjohtaja, tukioppilas ja muutenkin kaikin puolin luotettava kaveri. En halunnut joutua juorujen kohteeksi tai tulla kiusatuksi, kuten veljeni. Samalla kuitenkin kaipasin huomiota ja koin omanlaista pakkomieltä omasta ulkonäöstäni ja nousevasta painostani.
Anorektikoksi minusta ei ollut, sillä rakastin jo tuolloin herkkuja ja ruokaa. Bulimiaan en kyennyt, sillä en halunnut haaskata ruokaa ja siihen mennyttä rahaa, oksentamalla niitä pois. Ahmin kuitenkin ihan samalla tavalla kuin bulimiaa sairastavat henkilöt eli paino nousi liikunnasta huolimatta.
Itsetuntoani romuttivat myös epäonnistuneet seksiaktit, joita ei ollut paljon. Joka kerta tulin aremmaksi ja aremmaksi. Pistin epäonnistumiset ulkonäöstäni johtuviksi. Näin jälkeenpäin voisin armahtaa itseni, sillä kumppanit olivat enemmän tai vähemmän alkoholia ottaneita ja olinhan itsekin hyvin kokematon ja siksi sähläilyn olisi pitänyt olla ihan ymmärrettävää. Tässä kapulaa rattaisiin heittää kuitenkin liika itsekriittisyyteni ja se kuinka hyvin osaan itseäni asioista syyllistää. Eli muutamista tapauksista en ole vieläkään päässyt yli ja joka kerta voisin vajota maan alle, kun niihin tyyppeihin jossain törmään.
Viimeinen pisara tällä saralla oli se, kun olin 19 vuotias ja yksi kolmekymppinen mies sai ylipuhuttua minut toisen ihmisen luokse käymään. Olin naiivi ja luulin, että tarkoitus oli vain pussailla, sillä en yhdenillan juttuja koskaan harrastanut. No kävi kuitenkin niin, että harrastimme seksiä, vaikken olisi halunnut, mutta en kehdannut kieltää enää siinä vaiheessa, kun tajusin missä mennään. Ei siinä vielä mitään, olisin siitäkin päässyt yli, mutta mies ei käyttänyt kondomia. Periaatteeni oli aina ollut, että ilman kondomia en seksiä harrasta ja siksi asia harmitti suunnattomasti.
Muutaman viikon päästä tapauksesta tajusin, ettei kaikki ole kunnossa ja kävin gynekologilla. Siellä todettiin, että olin saanut kondylooman. Mikä häpeä! Syytin itseäni ja typeryyttäni tartunnan vuoksi. Lisäksi olin sen ehtinyt mahdollisesti tartuttamaan tietämättäni jo toiseenkin, kun kännissä seksin harrastaminen ei onnistunut ekalla yrittämällä ja kun yritimme toisen kerran, niin mies ei ollutkaan laittanut kondomia paikoilleen. En kehdannut miehelle ilmoittaa mahdollisesta tartunnasta suuren häpeän ja maineeni menettämisen pelossa. Tyhmää ja vastuuntunnotonta jälkeenpäin ajateltuna, mutta enpä ole sen koommin seksiä harrastanut. Kaiketi se on ollut itselleni asettama rangaistus kertomatta jättämisestä.
Pistän myös lihomisen osittain näiden tapahtumien piikkiin. Lisäksi viiden vuoden jälkeen en kehdannut enää kertoa, etten ole harrastanut seksiä tai deittaillut ketään 5 vuoteen ja aloin paisua entisestään. Jälkeenpäin ajatellen rakensin siis suojamuuria ja erittäin tehokasta sellaista. Ei ole ollut kiinnostuneita ihmisiä ympärillä ainuttakaan ja lakkasin käymästä baareista, kun huomasin, ettei kukaan kiinnostunut. Eli oravanpyörä oli syntynyt sillä olisin kaivannut huomiota, kumppania ja rakkautta, mutta en uskaltanut antaa itselleni mahdollisuutta, joten luovutin.
7 vuotta olen tätä nyt sietänyt ja kokenut ristiriitaisia tunteita. ja pettymyksiä itseni suhteen. Olen yrittänyt laihduttaa, jotta olisin viehkeämpi, mutta huomiota saadessani pelästyn ja lihon takaisin. Pelkään läheisyyttä ja epäonnistumisia, mutta silti kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä. Psykologi jonka luona kävin muutaman kerran juttelemassa, oli sitä mieltä, että olen antanut itselleni liian ankaran tuomion menneisyyteni vuoksi ja hänen mielestään olen rangaistukseni kärsinyt.
Haluan päästä asioista yli, saada painoni pudotettua ja alkaa taas treffailemaan uusia ihmisiä. En halua kokea pakokauhua ihmisten joukossa ollessani ja pettyä itseeni aina uudelleen ja uudelleen. En enää. Haluan elää tavallista elämää, jonka olen ansainnut.
Tästä alkaa siis taisteluni uudenlaisen elämän puolesta. Haluan päästä seinäruususta oman elämäni sankariksi.
elämä, itsetunto, laihdutus, minäkuva, muutos
